Tuesday, April 16, 2013

Onko hyvä ratsastaja pudonnut sata kertaa?

Kuva lainattu verkosta






















"Hyvä ratsastaja on pudonnut sata kertaa."

"Hevosen selästä tippuu ainakin kerran joka toinen vuosi." 

Kuulustavatko lauseet tutuilta? Ja näyttääkö kuva tutulta? Olen itse tippunut noin 200 kertaa hevosen selästä. Joskus kiitolaukasta, joskus pukkilaukasta, välillä kun hevonen on noussut pystyyn, melko usein esteitä ylittäessä tai ehkä ennemminkin alittaessa tai ihan vain kun Masi ei väistänyt puunrunkoa.

Tippumiset jotka muistuvat mieleen ovat ehdottomasti seuraavat: 

Noin kymmenvuotiaana sain todella villin hevosen maastoon ratsastusleirillä Inkoossa (saimme aina villeimmät hevoset Tiinan kanssa. Ja tuona aikana villejä hevosia oli monta). Tai siis en tiedä hevosen villeydestä, mutta sitä ei kai oltu ratsastettu pitkään aikaan. Ei kauaa kestänyt kun lensin kiitolaukasta ja yritimme sen jälkeen vaihtaa hevosia Tiinan kanssa. Tiina ei edes päässyt selkään asti ja vasta kolmas ratsastaja onnistui pysymään hevosen selässä koko kotimatkan tallille asti.

Toinen muisto on Soukan tallin leiriltä kun tarkoitus oli ratsastaa muiden perässä maastoesteitä. Kaikki muut menivät edeltä ja eihän me mitään esteitä tultu vaan täyttä vauhtia pukkilaukkaa muiden perään (tuona aikana opettajat nauttivat hieman siitä kun me lenneltiin ympäri ämpäri.) Toinen kerta oli Soukan tunnilla kun kävimme viereisessä metsässä maastossa. Kaikki hevoset pillaantuivat ja suurin osa tuntilaisista lensivät selästä. Muistan kun olimme Tiinan kanssa jo hieman hämärtävässä metsässä ja ihmettelimme missä kaikki olivat.

Ranskassa tarkoitus oli hypätä 120 cm esteitä ihanan ja suuren kimon kanssa. Koosta päätellen 120 cm esteen ei olisi pitänyt olla kimolle mikään ongelma, mutta joka kerta ylin puomi putosi. Siitä mentiin sitten esteen sekaan ja minä mukkelis makkelis. Valmentaja hyppäsi selkään, potki kimon verille kannuksilla ja pakotti hevosen ylittämään esteen. Kimo ei kuitenkaan saanut estettä ylitettyä, minä itkin koska en kokenut että kimoa olisi pitänyt kohdella niin huonosti ja valmentaja kertoi miten hevosille pitää näyttää kaapin paikka. Pari tuntia myöhemmin hän kuitenkin sanoi minulle, että hän oli varmaan väärässä. Nuori kimo ei vain tainnut olla vielä valmis sen korkuisiin hyppyihin.

Ranskassa ratsastuskoulussa ratsastin aivan ihanalla hevosella, mutta täysin odottamatta se säntäsi pukkilaukkaa ympäri maneesia ja lensin selästä. Ehdin onneksi katsoa paikan, sillä muuten olisi voinut käydä hassusti. Opettaja hyppäsi selkään, hevonen teki samalla tavalla, mutta opettaja pysyi jollain ihmeen kaupalla selässä.

Kun pidin tunteja Knaperbackassa estevalmentaja ei oikein tahtonut uskoa, että en ollut hypännyt pariin vuoteen ja korotti esteen korkeaksi. Oli vasta kulunut joitain kuukausia synnytyksestä, rojahdimme keskelle korkeata estettä ja tuntui siltä, että vatsassa hölskyi. Siitä ei sitten mennyt kuin pari kuukautta kun löysin itseni Western-kurssilta, innostuin laukkaamaan hieman liian kovaa, hevonen innostui myös ja lensin melko pitkälle ylös ja rojahdin takaisin alas. Ja taas hölskyi paikat.

Kerran Tiina ja minä kävelimme pimeässä pellon ympäri Masin ja toisen hevosen kanssa ratsastustunnin jälkeen. Molemmilla oli jalustimet pois jaloista, kun koira yllätti meidät. Molemmat hevoset kääntyivät ja säntäilivät kiitolaukkaa takaisin kotiin. Tiina lensi suoraan ilmaan eikä onneksi osunut pellolla sojottaviin puomeihin. Koska Masi ei aina ole nopein käännöksissään pysyin selässä. Se ei kuitenkaan auttanut sillä kertaa, kun Tiina tipahti suoraan oman nilkan päälle. Auts!

Kari Vepsää on haastateltu usimmassa Hippos-lehdessä (2/2013): 

Silloin vanhan säännön "hyvä ratsastaja on pudonnut sata kertaa" satanen menee nopeasti rikki. Sata putoamista ei tee ratsastajasta taitavaa, ja lause on Vepsän mielestä muutenkin aivan älytön. "Yhtään putoamista ei tarvita. Myös varpaille astumisilta ja muilta pienemmiltä haavereilta pitäisi voida välttyä, isommista onnetomuuksista puhumattakaan."

Olen osittain samaa mieltä Vepsän kanssa. En ole varma tarvitaanko tippumisia ollenkaan. Kun ratsastimme vuosia hevosia maalla Tiinan kanssa ja kävimme paljon maastossa me ei koskaan tiputtu. Ei kertaakaan.

Ratsastin ensimmäistä kertaa 4-vuotiaalla Ilonalla jota olin hoitanut syntymästä asti ja Tiina tippui toisen hevosen selästä. Tiinan ratsastama hevonen jatkoi matkaa kotia kohti, mutta Ilona ei liikahtanut ja käveli rauhallisesti kanssani takaisin tallille.

Eli voisiko se kuitenkin olla niin, että putoamisia sattuu niin kauan kuin on hevosten kanssa tekemisissä, mutta voidaanko niiltä melko pitkälti välttyä jos hevoseen rakennettu luottamus on vankka, pakoreaktiot lieviä ja hevonen on terve eikä käyttäydy huonosti esimerkiksi kipureaktion takia.

4 comments:

  1. Ja vielä yhtenä näkökulmana: onko (yli)varovainen ratsastja hyvä ratsastaja? Jos aina hissuttelee samalla tutulla hevosella perusjuttuja kentällä niin eihän siinä varmaankaan yllättäviä asioita tapahdu, mutta kehittyykö siinä hevosen hallintakaan? Jos ei uskalla mennä ilman satulaa koska pelkää putoavansa, onko tasapaino paras mahdollinen? Turhaa rämäpäisyyttä ja itsensä (tai hevosen) satuttamista tulee välttää, mutta itseään pitää myös haastaa välillä jotta voi kehittyä.

    ReplyDelete
  2. Komppailen Hannan ajatusta. Liika varovaisuus tekee ratsastajasta hitaan ja hevosesta joissain tilanteissa johtajan.

    Hevosta lukemalla voi tietenkin välttää pahimmat riskipaikat; ei ole pakko vetää pellolla kiitolaukkaa isossa joukossa, jossa yleensä villiinnytään, ei kannata lähteä kovalla myrskytuulella maastoon jos hevonen säpsyy jo tallissa, turha lähteä ilman satulaa kokeilemaan tasapainonsa pitävyyttä, jos se satulankin kanssa on heikko jne.

    Mutta kaatumiset, kompastumiset, ympäristössä tapahtuvat äkilliset muutokset kuten pulkkalla kentän laitaa laskeva lapsi, metsästä tielle loikkaava hirvi jne, voivat saada yllättävän sivuloikan aikaiseksi ja jollet ole hereillä ja hevosesi reaktiot ovat, niin äiti maahan siinä kutsuu :)

    ReplyDelete
  3. Aloitin ratsastuksen uudelleen monen vuoden tauon jälkeen ja sitä ensimmäistä tippumista jännitti kyllä erittäin paljon. Olikin aika helpottunut olo, kun viimein tippui (ja heti seuraavana päivänä uudelleen :D). Jokin aika sitten tipuin hevoseltani ensimmäistä kertaa erittäin yllättävässä tilanteessa. Toinen kerta, vaikka yllättävä sekin, oli jo helpompi ja myös hallitumpi - sulavasti kaulan kautta tasajaloille. :)

    Ehkä ratsastuskouluissa pitäisi opettaa oikeanlainen tippuminen? Aina sitä ei muista, ettei kannata ottaa kädellä tukea jne. mutta jos näitä olisi käyty läpi, voisi ainakin joiltain murtumilta varmasti välttyä.

    ReplyDelete
  4. Olen samaa mieltä Hanna ja Laura. Liika varovaisuus ei missään nimessä ole hyvästä. En oikeastaan tiedä onko se hyväksi millään saralla elämässä. Teen itse nykyään tuon varovaisuuden kanssa paljon töitä. Olen ollut kunnon rämäpää, mutta oma lapsi muutti jotain perinpohjaisesti. Pelkään enemmän ja olen varovaisempi. Koska olen täysin samaa mieltä siitä, että etenkin hevosten kanssa ei liika varovaisuus johda mihinkään ja hevosten kuuluu päästä maastoon ja hyppäämään vaikka välillä jopa hirvittäisi (missä niitä lihaksia muuten rakennetaan)?

    Kyllä pidin kovaa kiinni Thorin harjasta tänään, kun Tiina päätti laittaa punaisen portin maneesiin ja loikat olivat suoraan ylöspäin. Mutta ei sitä voi kuin mennä ja huomata, että hyvinhän se sittenkin meni. Ja kuten Menni sanoit, niin tippumista helposti jännittää, mutta sitten huomaa että ei se ehkä ollutkaan niin vaarallista.

    Kari Vepsä sanoo myös Hippos-lehdessä "Koulutuksessa ollaan ihan retuperällä, jos aivastava katsoja pilaa ratsukon suorituksen."

    Mielestäni tämä kommentti liittyy omalla tavalla liialliseen varovaisuuteen. Hevospiireissä halutaan usein, että kukaan ei liiku maneesissa, nenää ei saa niistää väärään aikaan, koirat ovat kiinni ja lapset istuvat hiirenhiljaa paikallaan. Muistan kun olimme eläinlääkärillä Thorin kanssa ja kävimme ulkona juoksemassa. Ella laski mäkeä Thorin vieressä ja eläinlääkäri katseli ihmeissään. Totesin vain, että tuo ei ole Thorille mikään juttu, sillä me tehdään sitä koko ajan. Toisaalta taas ravihevoset joita Thor ei luultavasti ollut aikaisemmin nähnyt nostattivat hännän pystyyn ja jalat korkealle. Eli kannattaa tosiaan olla tietoinen varovaisuuden tasosta omassa hevosten käsittelyssä, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että hevonen kannattaa totuttaa kaikkeen. Mitä enemmän se tottuu, sen pienemmät reaktiot.

    Wennerstrandin Iia piti kerran meille tuntia maneesissa ja toinen ratsastajista tunnilla huusi lapsille, että älkää lapset liikkuko. Iia tokaisi takaisin, että liikkukaa ja paljon. Heilutelkaa käsiä ja pitäkää ääntä.

    ReplyDelete