 |
| Copyright Åsa Lucander |
Oma lapsuus muistui mieleen eilen, kun hoidin Thoria uudessa tallissa ja nuori tyttö tuli kysymään, jos etsin vuokraaja Thorille.
Lapsena olin itse vähän kuin ystäväni kuvassa kuvittama "bumlebee", joka aina toivoi omaa eläintä elämäänsä ja tuo pieni ruukku oli hevosharrastus, jonka toivoin kasvavan joka päivä.
Vanhempani eivät ole eläinrakkaita, joten sain kinua oman eläimen perään syntymästäni lähtien. Saatuani stipendin (taisi olla ainut tässä elämässä), sain ostaa itselleni ihanan ison harmaan maatiaiskanin, Rogerina Rabittin, josta tietenkin tuli rakkain ystäväni.
Ratsastin myös aina kuin siihen oli mahdollisuus. Sain onneksi käydä ratsastustunneilla ja sinne askelsimme aina reippain askelin Tiinan kanssa. Jossain vaiheessa pääsin myös ensimmäisille ratsastusleireille ja hevoset tulivat koko ajan läheisimmiksi (jotenkin Tiina ja minä onnistuimme aina saamaan leirien villeimmät hevoset, joten lentäminen hevosen selästä tuli tuona aikana aika tutuksi)
Parasta oli kuitenkin pieni talli Inkoossa. Talli sijaitsi kilometrin mökiltämme, joten sinne pyöräilin aina kuin vain mahdollisuus kysymään jos voisin jotenkin olla avuksi. Sain harjata hevosia, ruokkia, putsata tallia ja auttaa kaikissa arjen askareissa. Pikku hiljaa sain myös ensimmäisiä kertoja ratsastaa ja jossain vaiheessa ratsastimme jo Tiinan kanssa päivittäin tallin ravureilla ja suurin unelmani toteutui kuin isäni vuokrasi kuukaudeksi Tyr nimisen hevosen. Muistan sen päivän aina, kun upea Tyr saapui Inkooseen. Taisi olla yksi elämäni onnellisimmista kuukausista.
Eilen illalla sain viestin samaiselta tytöltä. Hän oli löytänyt numeroni tallin seinältä ja kyseli voisiko hän olla avuksi. Harjata Thoria, putsata kamoja jne. ja ymmärsin, että hän oli juuri kuin minä samassa iässä. Ymmärsin myös miten pitkälle olen päässyt tuosta pienen ruukun tuijotuksesta ja siitä tuli hyvä mieli. Kysymällä ja oikeasti haluamalla asioita voi saavuttaa paljon.
Aivan ihana lämmin tarina tähän lumimyrskyn keskelle! Pieni ystävällinen eteenpäin tuuppaisu lapselle/nuorelle saattaa todella olla juuri se iso askel hänen matkallaan kohden avaran aurinkoista horisonttia. Toivon pitkämielisyyttä Thorin kuntoutukselle.
ReplyDelete- "pitkänlinjan kuntouttaja" kristiina -
Se, että nykyään löytäisi oikeasti hoitajan, jolle riittää hoitaminen onkin kovan työn takana.
ReplyDeleteEdellisen hevoseni kanssa pystyin myös olemaan hyvin huoleton nuortenkin käsittelijöiden kanssa, mutta nykyisen sähäkämmän pollen kanssa en alaikäistä oikeastaan enää edes uskalla ottaa hoitajaksi. Mitä minä sanon vanhemmille jos jotain tapahtuu...? Ja ratsastus on oikeastaan täysin poissuljettu vaihtoehto, joten minusta olisi ilkeä teettää vain "paskahommia" ahkeralla nuorella.
Noh, meidän tallille ei ilman autoa kuljetakaan, joten ongelma sinäänsä on aiheeton ja minulla on onneksi aikuinen, vastuuntuntoinen apulainen, jonka voin myös antaa ratsastaa joutumatta pohtimaan vastuukysymyksiä.
Kiitos Kristiina. Mitä vammaa olet itse kuntouttanut?
ReplyDeleteLaura, olet täysin oikeassa tuon suhteen, että täytyy itse arvioida voiko nuorta käsittelijä päästää hevosen lähelle.
Sinänsä, eivät ne ravurit siellä Inkoossa rauhallisimmasta päästä olleet ja siellä me vain maastoiltiin niiden kanssa ja hypättiin esteitä:)
Välillä mietin jopa, että ovatko hevoset joskus varovaisempia pienten lasten ympärillä. Myös raskauden aikana koin välillä, että Masi oli hieman varovainen vatsani suhteen. Eihän sitä tiedä, mutta hauskaa tällaisia on pohtia.
Kohtaamisenne ei varmaan ollut sattuma, ovathan Tyr ja Thor veljeksiä (skandinaavisessa mytologiassa) ;) Itsekin näen pienissä innokkaissa heppatytöissä aina itseni samassa iässä.
ReplyDeleteToipumista Thorille ja kiitos kivasta blogista, juuri sen löysin ja luettavaa on paljon. Mulla on paljon samoja ajatuksia hevosenpidosta, esim kaverin kanssa tarhaamisesta. Ero hevoseni käsiteltävyydessä oli huima, kun se viime kesänä vietti pari kuukautta yksin tarhaten. Onneksi tähän asti on ollut helppo löytää tarhakaveri, heppani on sopuisaa sorttia, ja tulen jatkossakin tekemään kaikkeni, jottei sen tarvitse koskaan seistä yksin.
hei kia.
ReplyDeleteähkyleikkaus, leikkausarven tyrä,kavioruston luutumasta johtuen kaviokulman kasvatus ja kengityksen muutos, vertymä, hankkarivamman hoito&kuntoutus...just to name few, kaikki ei samaisella hevosella, mutta samaisella hoitajalla...aika raskaita aikoja, mutta selvitty ollaan. tosin toisen hevosen kohdalla pitää sanoa, että pitkähkö kuntoutus ähkyleikkauksesta ei totisesti tehnyt hyvää suhteellemme, jota kuvaa parhaiten selittämätön yhteys ja ymmärrys.tuosta ajasta on kolme vuotta ja luottamus ei ole palannut samalle tasolle...leikkiä jumalaa ja "pelastaa" parhaan ystävänsä elämä, niin, onko se ihmiselle sallittua ja oikeutettua.tämä on pyörinyt mielessäni kaiken tämän ajan...
Kristiina, siinä onkin jo lueteltuna aika määrä vammoja. Toivottavasti nyt olisi parempi kausi edessä:)
ReplyDeleteVoisitko ihan mielenkiinnosta kertoa hieman lisää ähkyleikkauksesta. Tapasin yhden hevosen edellisellä kurssilla, joka oli myös käynyt läpi ähkyleikkauksen, mutta en ehtinyt sen koommin jutella asiasta omistajan kanssa.
Kaikkea hyvää ja iloista joulun odotusta.
Ja uskon, että nämä päätökset pyörivät aina mielessä päätti sitä miten päin tahansa. Vaikka Tesello ei ollut oma hevoseni, niin mietin usein, että olisinko voinut tehdä asioita toisin ja kuka antaa meille vallan päättää hevosen elämästä niinkin rankalla kädellä.
ReplyDeletehei kia.
ReplyDeleteähkystoori on pitkä ikävä tarina, en taida tänne kirjoittaa, jumitan koko blogin...lyhyesti,hevoshistoriani synkin, mustin ja "haluaisin unohtaa" -ajanjakso.hevonen oli hyvinkäällä 11 päivää, joka ikinen päivä ajoin melkein 2 tuntisen yhteensuuntaan matkan lievittääkseni hänen kauhuaan.sillä tiesin, että juuri sitä tämä niissä olosuhteissa kokisi.syömättömyyteen hän siellä loppuviimein olisi kuihtunutkin, hlökunta myönsikin että ollessani siellä, hän joi&söi vähäisiä heiniään aivan eri tavalla kuin ollessaan yksin...kukkahattutädin meininkejä, joku saattaa ajatella.niin tai näin, sain kuin sainkin hevoseni takaisin kotiin (tai vierastalliin, jossa hän sairastuikin)ja vihdoin kotitalliin päästyään, todellinen kuntoutuminen alkoi ja keskinäisen luottamuksen opetteleminen pääsi alkuun.luottamus, joka oli ensitapaamisestamme itsestäänselvyys ja maailman luonnollisin asia, oli poispyyhkäisty sairaalareissulla, ymmärrettävää hevosen näkökulmasta...kuten sanottu, emme ole täysin palanneet siihen.
Huh Kristiina, kuulostaa kyllä rankalta tarinalta. Toivottavasti luottamus palautuu pikku hiljaa ja ihanaa joulun odotusta:)
ReplyDeleteLaura, sain tänään peruutuspaikan Jutille, kun hän tulee raspaamaan hevosia tallille tammikuussa. Mahtavaa!