Kävelen parhaan ystäväni, kummipoikani ja hevoseni kanssa maneesiin. Paras ystäväni, jonka kanssa olen ratsastanut pienestä tytöstä asti, seuraa hevostani ja minua. Hän ohjaa, korjaa ja sanoo välillä tomakasti asioita. Hän tuntee minut yhtä hyvin kuin oma perheeni. Hän tuntee hevoseni. Hän saa meistä molemmista irti parhaimmat puolet ja välillä tuntuu siltä, että tanssisimme yhdessä.
Kävelemme yhdessä takaisin tallille pimeässä pelkkä otsalamppu valona. Ystäväni, kummipoikani, hevoseni ja minä. Sanon, että haluan työntää vaunuja. Mutisen parin metrin päästä, että olin täysin unohtanut miten rankkaa on työntää vaunuja.
Ruokimme hevosen, juomme kahvit ja ajamme yhdessä takaisin kotiin. Kummipoikani nukahtaa autoon raikkaan ilman uuvuttamana kuunnellen puheensorinaamme. Hiljaa toivon, että matka kestäisi ihan vähän pidempään. Mutta voiko sellaista toivoa. Ehkä pitäisi useammin löytää tällaisia tunteita arjen keskellä, sillä nämä ovat juuri ne hetket joista elämä on tehty.
Voi että sulla on Kia mieletön taito kirjoittaa arkisista asioista niin hienosti että lukija pääsee mukaan tunnelmaan :)
ReplyDeleteNiin samaa mieltä Nooran kanssa! :)
ReplyDeleteVoi kiitos ihanat Noora ja Ulla. Kyllä tuli lämmin mieli kommenteista:)
ReplyDeleteSamaa mieltä muiden kirjoittajien kanssa; tosi ihanasti kuvailtu, oikeasti tulee itselle tosi rauhaisa ja tyytyväinen fiilis kun lukee tälläisiä tekstejä :)
ReplyDeleteVoi Jilla, olet paras:)
ReplyDelete