Lapsen harrastukset

Tulee välillä melkein huono omatunto äitinä, kun lapseni ei vielä säännöllisesti harrasta mitään urheilulajia. Vauvauintia on kokeiltu, korispalloa on heitelty ja vuoden kävimme sirkuskoulussa. Kaikki nämä kokemukset ovat olleet mukavia, mutta koska olemme kovin liikkuvaista sorttia Ellan kanssa käymme mielummin vaikka rannalla iltaisin tai pyöräilypuistossa leikkimässä. Ella on myös usein mukana tallilla ja viime aikoina eno on hakenut Ellan esikoulusta mukaan kiipeilemään. 

Viime viikolla Ella kävi ensimmäistä kertaa kokeilemassa jalkapalloa ja tykästyi siihen kovasti. Ella pitää myös ratsastamisesta, laskettelusta, rakastaa uimista ja kiipeilemistä ja naapurin trampoliinilla on hauska viettää aikaa. Kun äitinä hoitaa suurimman osan lapsen viemisestä ja tuomisesta ei kerta kaikkiaan tunnu siltä, että aikaa riittää vielä jokaiseen harrastukseen. Ja sitten kun on vielä tuo oma harrastus. Pitäisikö siitäkin potea huonoa omaatuntoa? 

Nyt kun sitä oikeastaan pohdin, niin harrastukset tulevat ikäänkuin luonnostaan ja lapsi saa kokeilla kaikenlaista. Tärkeintä on, että lapsi saa liikkua ja löytää liikunnasta iloa. Koska siitähän tässä loppujen lopuksi on kyse. Liikkuminen voi olla tylsää, hauskaa, pakonomaista suorittamista, juoksentelua metsässä, kisareissujen suunnnittelemista, ruokavalion miettimistä, ryhdin suoristamista tai ihan mitä vain. Ehkä me tehdään harrastuksista liian iso juttu. Kysehän on loppujen lopuksi siitä, että niin kauan kuin liikkuu, on sitten lapsi, aikuinen, hevonen tai hamsteri, niin mieli pysyy virkeänä ja sielu ainakin hivenen verran levollisempana.