Kun tarpeeksi tapahtuu ja sattuu, ihminen uupuu. Samalla ihminen myös löytää jotain syvempää. Jotain tarkoituksenomaisempaa.
Olen aina välillä saanut kuulla, miten hyvältä mun elämä näyttää sosiaalisessa mediassa. On ihmetelty miksi kirjoitan vaan mukavista asioista ja miksi en kerro esimerkiksi, että on mennyt koti tai työ alta. Tai miksi en kerro, että on todella uuvuttavaa välillä huoltaa lasta, hevosta ja koiraa suurimman osan ajasta yksin. Miksi en kerro miten surullinen olen usein ollut, kun en ole saanut parisuhdetta aikuisiällä toimimaan. Miten yksinäistä se välillä on ollut. Miten pelottavaa ja jopa välillä todella masentavaa. Miksi en ole kertonut, että minulla on sellaiset suolistovaivat, jotka välillä vievät terveyden ja järjen tai miten hajottavaa on ollut, kun läheiset ihmiset ovat hylänneet juuri kun heitä on tarvinnut eniten.
En ole kertonut koska suurimman osan ajasta elämäni on IHANAA. Elän elämäni parasta aikaa koska kaikista vastoinkäymisistä huolimatta olen kiitollisempi kuin koskaan. Olen ymmärtänyt elämän lyhyyden ja eheyden. Olen myös ymmärtänyt, että koettelemukset (sekä hyvät että vaikeamman tuntuiset) kuuluvat elämään. Olen huomannut, että kaikella on oikeasti tarkoitus. Että kaikki johtaa johonkin ja jos me vain uskallamme antautua elämän virtaan, se vie meitä omalla polullaan eteenpäin.
Olen myös ymmärtänyt kaiken tärkeimmän. Myötätunnon voiman. Enkä nyt puhu vain myötätunnosta muita kohtaan vaan myötätunnosta omaa itseään kohtaan. Siitä tunteesta, kun opit oikeasti pitämään itsestäsi kiinni tilanteessa kuin tilanteessa ja opit rakastamaan sisintäsi tapahtuneesta huolimatta. Kun et enää ole ensimmäinen joka toteaa, että miksi teit taas näin, tai näinhän siinä piti käydä koska sulle käy aina näin. Vaan olet ensimmäinen, joka laittaa käsivarret ympärillesi, ottaa oikein kunnon otteen ja toteaa sydämensä äänellä: "Myös tämä paska, rakas ystävä, kasvattaa".
